maanantai 25. helmikuuta 2008

Sikiödiagnostiikka

Suhtautuminen sikiödiagnostiikkaan lienee Suomessa yleisesti ottaen suopeaa. Useimmat osallistunevat raskauden aikaisiin seulontoihin, käyvätpä monet yksityisklinikoillakin ylimääräisissä tutkimuksissa. Uskoisin, että useimmat menevät myös jatkotutkimuksiin, mikäli sellaisia tarjotaan jonkin poikkeavan havainnon perusteella.

Sikiödiagnostiikalla on kuitenkin myös jyrkät vastustajansa. Ongelmahan on siinä, että yksi sikiödiagnostiikan tarkoitus on tunnistaa sellaiset sikiön vakavat sairaudet ja vammat, joiden perusteella on mahdollista anoa raskauden keskeytystä. Kun sairaita ja vammautuneita lapsia syntyy joka tapauksessa, niin herää kysymys, onko sairaiden ja vammaisten ihmisarvoa alentavaa abortoida sikiöitä, joista tulisi heidän kaltaisiaan ihmisiä. Lisäksi monia kauhistuttaa se, että näissä tilanteissa abortti on mahdollinen peräti raskausviikolle 24 asti. Tässä vaiheessa syntyneellä keskosellahan on jo kohtalaiset selviytymisen mahdollisuudet.

Kun Eino oli vielä vauva, eikä ollut varmaa, mitä kaikkia sairauksia tai vammoja hänellä oli, ja olivatko ne mahdollisesti perinnöllisiä, mietin, mitä tekisimme, jos tulisin uudelleen raskaaksi ja sikiöllä todettaisiin sama oireyhtymä. Tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti toivoisin aborttia. Kyse ei vähäisimmässäkään määrin ollut siitä, etteikö Eino olisi jo silloin ollut minulle rakkainta maailmassa – pikemminkin kyse oli juuri siitä, että hän oli. Ajattelin, että jos meille syntyisi toinen vakavasti sairas vauva kovin lyhyellä ikäerolla, niin meillä vanhemmilla olisi hyvin vähän aikaa Einolle. Päätös olisi ollut raskas, mutta mielestäni järkevästi perusteltu.

Kun aloin odottaa Ilmaria, Eino oli jo yli vuoden ikäinen ja oli ilmeistä, että hänen ainoa sairautensa oli aivolisäkkeen vajaatoiminta. Olimme huomanneet, ettei tämä sairaus oleellisesti haittaa normaalia elämää, joten varmastikaan emme olisi sen perusteella päätyneet raskaudenkeskeytykseen. Jos sen sijaan olisimme saaneet tietää Einon sairaudesta Einoa odottaessa, ja meille olisi tarjottu aborttia, niin ehkä olisimme sen tehneet. Einon sairaus kuulostaa pelottavan vaikealta siitä ensi kertaa kuulevan korvissa. Paljon olisi varmaankin riippunut siitä, miten lääkäri olisi asian selittänyt.

Palaan ajatukseeni siitä, että Einon kannalta toisen sairaan vauvan syntyminen pian Einon jälkeen ei olisi ollut kovinkaan autuaaksi tekevä asia. Laajemmassa mittakaavassa ajatellen tämän voisi mielestäni sanoa koskevan sairaita ja vammaisia yleensä – sitä paremmin valtio pystyy huolehtimaan vaikeasti sairaista ja vammaisista ihmisistä, mitä vähemmän heitä on. Tämä oli tietysti hieman yksinkertaistaen todettu, oleellisintahan sairaiden ja vammaisten kohtelun kannalta on ilman muuta poliittinen tahto. Kun otetaan huomioon, että erilaiset sairaiden ja vammaisten etujärjestöt ovat sitä vakuuttavampia, mitä enemmän aktiivisia toimijoita järjestöissä on, voisi kai ajatella niinkin, että suurempi kyseisen ryhmän koko edistää ryhmän hyvää kohtelua. Mutta jos oletetaan, että politiikka olisi kohdillaan – ja varsin hyvinhän asiat näiltä osin Suomessa ovatkin – niin ensin esittämäni väite pitäisi kyllä paikkansa.

On myös huomioitava, että sikiödiagnostiikkaa käytetään muuhunkin kuin raskauden jatkamisesta tai keskeyttämisestä päättämiseen. Joidenkin sairauksien kohdalla esimerkiksi vauvan ennuste voi olla parempi, jos vauva syntyy keisarileikkauksella tai muuten on varauduttu erityisiin hoitomahdollisuuksiin heti syntymän jälkeen. Tällöin on tietysti hyvä tietää sairaudesta etukäteen. Käytännön asioihin varautuminen voi vähentää sairaan vauvan syntymän jälkeistä paniikkia – useampilapsinen perhe pystyy esimerkiksi etukäteen järjestämään isommille lapsille hoitopaikat, jos tiedetään, että tulossa on normaalia vaativampaa hoitoa tarvitseva pikkusisarus.

Se, että hyväksyy vaikeasti sairaan sikiön abortoinnin, tai tekee tällaisen ratkaisun jopa itsekin, ei tarkoita, etteikö pystyisi tuntemaan rakkautta ja myötätuntoa samaa sairautta sairastavaa ihmistä kohtaan. Se ei tarkoita, etteikö haluaisi antaa tätä sairautta sairastaville lapsille ja aikuisille mahdollisuuden mahdollisimman arvokkaaseen ja hyvälaatuiseen elämään. Näillä asioilla ei kerta kaikkiaan ole tekemistä toistensa kanssa. Tietenkään (juuri) kukaan sairaan tai vammaisen lapsen vanhempi ei sano: ”Olisinpa tehnyt abortin!” Silti moni voi sanoa, että todennäköisesti olisi tehnyt abortin, jos sikiövaurio olisi havaittu odotusajan tutkimuksissa. Lapsen rakastaminen on monimutkainen asia. Sairaan sikiön abortointi ei kuvasta rakkauden puutetta.

Päätös siitä, tehdäänkö sikiövaurion takia abortti, on tietysti aina vanhempien – sen määrää laki ja hyvä niin. Ymmärtääkseni sille, että abortti voidaan sallia jopa viikolle 24 asti, on lääketieteelliset perusteet. Monia sairauksia ja vammoja ei pystytä tunnistamaan vielä alkuraskaudessa. 24-viikkoinen keskonen ei selviäisi hengissä ilman tehohoitoa, joten lapsen murhaamisesta ei aivan kirjaimellisesti ole kyse.

Olen aiemmin kirjoittanut, mitä mieltä olen sosiaalisista syistä tehtävistä aborteista. Kuten jo siitä kirjoituksesta kävi ilmi, suhtaudun näihin abortteihin hyvin kielteisesti. Ne kuvottavat minua, ja käytän empimättä ilmaisua ”lapsen tappaminen”. Sanoisin asian ehkä niinkin, että ennen kuin sosiaalisista syistä tehtävien aborttien hirvittävälle määrälle ei tehdä jotain, on turha arvostella sikiövaurion takia tehtäviä abortteja. Vuonna 2005 kaikista Suomessa tehdyistä aborteista sikiön todetun tai epäillyn vaurion perusteella tehtyjen aborttien osuus oli 2,5 %.

Tässä vielä linkki aborttia vastustavan järjestön sivuille:
http://www.lopettakaatappaminen.info/
Sivuilla on asioita, jotka on hyvä tietää. Omasta puolestani voin sanoa, että, oltuani tilanteessa, jossa olen puhaltanut ilmaa toista tuntia kuolleena olleen 3-vuotiaan poikani keuhkoihin, yllä olevan sivuston valokuvat itsessään eivät herätä minussa kovin järisyttäviä tunteita. Näitä sattuu. Elämä ei aina ole reilua. Se, kuinka paljon minua inhottaa ja surettaa, riippuu lähinnä siitä, millä mielellä tehty päätös kuvissa esitettyihin tilanteisiin on johtanut. Toivon, ettei sairaankaan vauvan abortointi ole kenellekään helppo päätös. Toivon, että tapahtuma riipaisee ja abortoitu sikiö täyttää kummankin vanhemman mielen tuskallisella säälin ja rakkauden sekoituksella. Kuitenkin ilman katumusta.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Haluaisin heittää muutaman mielipiteen aborttiasiaan. Sikiödiagnostiikkaa on helppoa arvioida ja arvostella ulkopuolisen silmin. Siinä asiassa olen samaa mieltä, että Suomessa sikiön abortointi alkuraskaudessa lienee turhan helppoa. Itselläni ei ole kokemusta, mutta voisin kuvitella, että senkun marssitaan vain lääkärin pakeille. Seuraavaksi jo kiidätetään kaavintaan tai lääkkeelliseen raskauden keskeytykseen. Olisi suotavaa, että abortin tekeminen olisi vaikeampaa. Vastaan tulee ainakin resurssien puute lääkärikunnassa ja valtion varoissa. Jos esim. ajateltaisiin, että olisi jonkinlainen katumusaika ja lääkärissä tulisi käydä kaksi kertaa ennen aborttiluvan saantia. Tällainen systeemi varmasti pistäisi innokkaat pehkuissa peuhaajat hieman miettimään seurauksia. Tosin on varmasti myös niin, että suurin osa abortin tehneistä äideistä kokee jonkinlaista surua asian johdosta. Ajatuksen tasolla asia on erilainen kuin todellisuudessa. Tunteita on vaikea etukäteen yrittää simuloida.

Raskausviikolle 24 sallitut abortit herättävät suurta paheksuntaa. Esim.Downin syndrooma katsotaan sairaudeksi, jossa voidaan antaa aborttilupa. Monien äitien ja isien mielestä Down-lapsen abortointi on hyvin tuomittavaa. On vaikea tietää etukäteen, kuinka vakavasti lapsi on sairas. Joka tapauksessa Down-lapset lienevät myös aikuisina tietyllä tapaa holhouksen alaisia. Sairas lapsi vaatii äidin ja isän sitoutumista lapsensa hoitoon koko loppuelämäksi. Lisäksi jää surullinen ajatus siitä, mitä tapahtuu vanhempien kuoleman jälkeen. Kuka hoitaa rakastetun lapsen?

Itse olen synnyttänyt hyvin vakavasti perinnöllisesti sairaan lapsen. Ennen synnytystä lääkäriltä saadun arvion mukaan lapsen kuolema synnytyksen jälkeen oli vääjäämätöntä. Äitinä usko lapsen selviämiseen oli yliluonnollisen voimakas, toisaalta pelko vakavasti sairaan lapsen kärsimyksistä kummitteli taustalla. Ei auttanut usko, toivo eikä rakkaus: lapsemme elämä päättyi juuri kun se oli orastamassa.

Olen myös kokenut sen suuren tuskan uuden raskauden alkamisesta, mihin liittyy tuska mahdollisesta vakavasta kuolemaan johtavasta sairaudesta. Rakkaus ja epäoikeudenmukaisuuden viha kohtaavat elämän alkulähteellä. Sen tunteen tietävät vain ne, jotka ovat sen kokeneet. Niin raskasta surua ja pelkoa ei voi toisaalla kokea. Onni onnettomuudessa oli sikiödiagnostiikka, joka vapautti meidät toisen menehtyvän lapsen kahleesta. Erikseen tosin tulee mainita, että synnytyksessä kuolleen lapsen perheessä, riemukasta raskautta ei tunneta, vaikka todennäköisimmät riskitekijät olisi suljettukin pois.

Tällä tekstillä haluan vain tuoda julki, että ennen tuomitsemista täytyisi ottaa asioiden taustoista selvää. Todellisuus ei aina ole niin yksioikoista. Kuvasit Susanna mielestäni hyvin kirjoituksessasi sitä, että abortin tekeminen ei välttämättä ole rakkaudettomuutta. Naulan kantaan.

T: Eve